Havaintoja lähialueyhteistyöstä

 

Artikkelit Kurkijokelaisessa Nro:t  3, 4 ja 5/2009,

  

Lauri  Pölkki:

 

Matkailua Kurkijoella ja muuallakin Kannaksella 1990- ja 2000-luvulla.

 

1.  Lähialueyhteistyön perusteet

Suomi on vuodesta 1990 lähtien kohdistanut teknillistä ja taloudellista tukea lähialueyhteistyön eri muodoissa ja kehityshankkeissa erityisesti Muurmanskin alueelle, Karjalan tasavaltaan ja Leningradin alueelle. Strategiat ja tavoitteet määriteltiin Suomen ja Venäjän 1992 allekirjoittamassa kirjallisessa sopimuksessa. Tavoitteena on ollut mm. tukea taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä sekä edistää viranomaisten, elinkeinoelämän ja kansalaisten yhteistyöedellytyksiä lähialueilla.

Tässä artikkelissa olen kuvannut eräitä Kurkijoella lähialueyhteistyön rahoituksella toteutettuja maataloushankkeita lähinnä sellaisina, kuin kotiseutumatkailijana olen ne nähnyt tai ollut niissä joiltakin osin mukana. Keskeisimmät tiedot ovat peräisin hankkeiden vetäjien eli kirjoittajan sisaren ja hänen miehensä arkistosta ja heidän haastattelustaan. He ovat myös kurkijokelaisia ja ovat asian tiimoilta matkailleet Kurkijoella ja lähitienoilla tähän mennessä noin 40 kertaa. Entisenä maataloushallinnon virkamiehenä olen itse ollut monilla virkamatkoilla 1994-2001 välillä laajemminkin Kannaksella ja myös Itä-Karjalan alueella. Näkemykset ja kokemukset niiltä matkoilta taustoittavat myös tätä tarinaa. 

Yleiseksi taustaksi maataloushankkeiden osalta on syytä poimia katkelma idänkaupan arviointi-asiantuntijana toimineen Taavi Erkkolan 17.5.1999 julkaisemasta kirjoituksesta:

"Arviointi antoi suomalaisista hanketoimijoista varsin myönteisen kuvan. Suomalaiset tunnustettiin hyvinä kumppaneina. Myös yleisesti kaikki tekniseen toteuttamiseen liittyvät asiat olivat hyvin hoidettuja ja laitteet toimivia. Vieläpä laitteiden jälkimarkkinointikin toimi. Vastoin joitakin uskomuksia, venäläiset kumppanit olivat maksaneet omat osuutensa lähes poikkeuksetta. Kone- ja laiteinvestoinneissa vastapuolen omarahoitusosuus oli ollut 50 - 75%. Loppurahoituksesta huolehtivat yritykset ja Suomen valtio. Suomalaiset puistelevat tässä vaiheessa yleensä päätään ja kieltävät veromarkkojensa käytön viennin edistämiseen. Viennin subventoinnissa itänaapuriin olemme kovin vaatimattomia verrattuna saksalaisiin tai vaikkapa tanskalaisiin. Suomalainen veronmaksaja haluaa perinteisesti antaa roponsa yleensä suoraan köyhille ja nälkää näkeville."

Tilanne on kuitenkin 2000-luvulla eräiltä osin olennaisesti muuttunut, mutta uusia virallisluonteisia maataloushankkeiden arviointeja ei liene tehty.

2. Fermeriapu

Monet pienistä yksityisten ihmisten hankkeista käynnistyivät spontaanisti 1990-luvun alkupuolella kotiseututuntemuksen ja osin myös Suomessa tapahtuneiden, täällä koulutusta saaneisiin paikallisiin venäläisiin tutustumisten kautta. Pian niihin ohjattiin myös maa- ja metsätalousministeriön lähialueyhteistyön varoja. Muun muassa kirjoittajan sisar miehineen yhdessä erään Masunmäkeläisen kanssa käynnisti näin marjanviljelyn opastamisen Kurkijoella muutamalle huolella valitulle viljelijälle, fermerille. Tulijoita olisi ollut huomattavasti enemmänkin kuin voitiin ottaa mukaan.

Se oli suoraa toimintaa käytännön viljelijältä lähialueen fermerille. Täältä vietiin tarkastetut mansikan ja marjapensaiden taimet, lannoitteet, tarvikkeet ja muutamia yhteiskäyttöön tarkoitettuja työtä helpottavia koneita. Tärkein asia oli käytännön viljelytyön opettaminen aluksi kädestä pitäen opastaen. ”A vot ku istutusreikää rupes syntymää kävelyvauhil mansikkamuovii, ku heinäseipääsee kiinnitetyl mitatikul ja terotetul rautarenkaal tikattii kolloi ja reikii mansikkapenkkii”. Tuskinpa sen tehokkaampaa koulutusta voisi muilla tavoin edes saada aikaan.

Hankkeita myös käytiin seuraamassa ja valvomassa sekä antamassa lisäohjausta. Toiminta oli 1990-luvun puolivälin jälkeen jo merkittävää kyseisten mukana olijoiden kohdalla. Ongelmiakin oli. Vaikka kohteet oli pyritty valitsemaan hieman syrjäisemmiltä alueilta erossa muusta asutuksesta, saattoi haitantekoa ilmetä ja taimia hävitä. Ehkä se viljely tältäkin pohjalta laajeni muissa talouksissa. Pieni haitta oli sekin, että Lahdenpohjan torin mummot pienine marjakannuineen katsoivat syrjäsilmällä pahasti fermereitä, joilta sai ostaa runsaammin ja edullisemmin mansikoita kuin mummoilta.

Eipä kannata väheksyä pikkueriä kaupitelleitakaan. Kyllä niiltä kotipalstoiltakin tulee väliin hyvin tehokkaasti käsipeleillä tuotettuja tuotteita. Kirjoittaja on käynyt muutaman tällaisen talon nurkissa kasvamassa olleen vihannes- ja juurespalstan vieressä ja todennut, että kaalit ja juurikasvit olivat jopa komeampia ja terveemmän näköisiä kuin Suomen puutarhoissa ja pelloilla. Kasvuvoiman lähteen saattoi todeta usein katselemalla varovasti ympärilleen.

Ruohonjuuritasoon eli yksittäisiin fermeritiloihin kohdistunut työ loppui 1990-luvun loppupuolella. Suomen viranomaiset halusivat koota lähialuerahojen hankkeita suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Osa maataloudellisesta tuki- ja neuvontatoiminnasta ja muun muassa terveen lisäysaineiston ja taimien kasvatuksesta annettiin neuvontajärjestön ohjauksessa tehtäväksi. Taimien kasvatus keskitettiinkin Petroskoin lähialueelle.

Vuonna 2006 kaikki tässä tarkoitetut Kurkijoella avustusta saaneet fermeritaloudet olivat pystyssä ja kehittäneet omatoimisesti talouttaan. Yksi perhe suuntautui vähitellen menestyneesti majoitus- ja matkailupalveluiden tuottamiseen. Toinen perhe lisäsi marjanviljelyn oheen taimien kasvatuksen ja myynnin halukkaille fermereille. Eräs fermeriperhe oli omatoimisesti levittänyt tuotantoaan laajasti jo Ihojärvelle ja Lahdenpohjaan asti. Hankkeessa mukana olleiden tilojen tuotannosta suunnilleen puolet meni vuoden 2000 alkupuolella omaan kulutukseen ja toinen puoli myyntiin. Toimeentulo ja perheen elämä oli ulospäinkin silminnähden kohentunut. Ihmiset olivat näillä tiloilla ja yrityksissä erityisen tyytyväisiä. Lähialuevarojen käyttö oli siis jättänyt näiltä osin pysyväisluonteisia jälkiä.

 

3. Kurkijoen sovhoosin tukeminen

Kurkijokelaisen numerossa 3/2009 tarkasteltiin vähäisellä lähialuerahoituksella tuettua marjanviljelyprojektia, jossa kolme entistä kurkijokelaista vei nykyisille Kurkijoen fermereille tieto-taitoa, taimimateriaalia, tarvikkeita ja käytetyn koneen taimipenkkien kattamiseksi muovilla. Suunnilleen samoihin aikoihin tuettiin myös Kurkijoen kolhoosin toimintaa viljan viljelyyn tähtäävien investointien tuen muodossa, mm. traktorien, työkoneiden, leikkuupuimurin ja viljankuivaamon hankkimiseksi. Hankkeen takana oli suomalaisten koneiden valmistajien ja konekauppiaiden vienti-intressi. Rahamääräisesti kolhoosin tukeminen oli tavattoman paljon suurempi hanke kuin fermereiden tukeminen.

 Vuoden 1996 Kurkijoella käynnin aikana oli pidetty marjanviljelyprojektin yhteydessä lyhyt neuvottelu myös kahden kolhoosia edustavan henkilön kanssa. Olivat jotenkin kiinnostuneita näistä fermerien tukihankkeista. Virkamiehenä, vaikkakin lomalla olevana, kirjoittaja joutui informoimaan kyseisistä projekteista ja niiden taustoista. Keskusteluista jäi se vaikutelma, että nämä kaksi olivat henkilökohtaisista syistä kiinnostuneet asiasta, eivät kolhoosin puolesta.

Kurkijoen kolhoosilla oli tultaessa 1990-luvulle takanaan jo vuosikymmenten historia. Neuvostoliiton hajottua 1991 lopussa kolhoosi jatkoi edelleen toimintaansa. Vielä vuonna 1996 pellot olivat laajasti viljelyksessä tai lypsykarjojen laitumina. Lehmämäärä oli navetoiden koon ja laitumien näkymien perusteella hyvin mittava. Kerrotaan Kurkijoen – Lahdenpohjan alueen kolhooseissa olleen noin 4000 lehmää. Kolhoosi sai hyvän tehostusruiskeen lähialuerahoituksen tuella viljanviljelylle. Hanke olisi varmasti onnistunut ilman Venäjän suuria sisäisiä ongelmia. 

Neuvostoliiton hajoaminen vuoden 1991 lopulla sai aikaan monia muutoksia, jotka vähitellen heijastuivat myös Kurkijoelle. Raju inflaatio Venäjällä 1990-luvun  puolivälissä ja vielä vuosikymmenen lopulla romahduttivat ruplan arvon. Kolhoosien toimintaedellytykset hävisivät käytännöllisesti katsoen kokonaan Kannaksen ja Itä-Karjalan alueilla. Palkkoja ei pystytty enää maksamaan eikä muitakaan kolhoosin tuotantokustannuksia kattamaan. Rapistuminen oli Kurkijoen kolhoosin alueella pian nähtävissä. Esimerkiksi rikkaruohottuminen viljapelloilla oli 1998 jo verraten runsasta. Kolhoosien navetoista ja muista rakennuksista eläimet, koneet, laitteet, katot ja muu materiaali katosivat nopeasti muuhun ”parempaan” käyttöön, ehkä maksamattomien palkkojenkin korvikkeeksi. Koneita ei voitu korjata, kun varaosista ei pystytty maksamaan edes omarahoitusosuutta. 

Kierrellessämme kesällä 2006 eri puolilla Kurkijokea vanhempiemme ja heidän vanhempiensa asuinsijoilla, emme enää nähneet ainoatakaan viljeltyä peltoa tai lehmiä laitumella. Ajelimme silloin muun muassa entisen Tervun hovin mailla, Ihojärvellä, Vätikän kylässä ja Lopotissa, pistäydyimme Pohjiin kylässä, ohitimme tieltä silmäillen Raholan ja Saviin alueet ja seisahduimme tovin Särkijärvellä. Kiersimme myös reitin Aromäki, Elisenvaara, Sorjo, Haapavaara, Alhonsalo ja Alho.

Kirjoittajan isän lapsuuden kodin maisemat ja rakennusten kivijalat kävimme tutkimassa GPS:n avulla Lumivaaran Huhtervussa. Marssimme suoraan linnun tietä 3 kilometriä poikki metsien ja viljelemättömien peltojen. Vain yksi riistapelto osui eteemme. Lahdenpohjan pistokäynti mukaan lukien skannasimme silmillämme siis koko Kurkijoen ja vähän laajemmankin alueen. Pieniä viljeltyjä kotitarvepalstoja oli tietenkin asumusten vierillä. Hiitolan rajan tienoilla näimme vähän maataloudellista toimeliaisuutta. Yhdessä suurehkossa entisen kolhoosin navetassa pidettiin sisällä vielä karjaa. Mistä rehu tuli ja ketkä yrityksen omistivat, ei ole tietoa. Tiettävästi nuorta karjaa oli jossain vielä laitumella, liekö ollut Kuuppalan Torikassa.

Kurkijoen kolhoosin murheellinen loppu ei liene ollut väärän lähialuetukipäätöksen tai alueen asukkaiden syytä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Venäjän hallinto oli keskitetty edelleen Moskovaan. Virkamieskuntaa ja kolhoosien johtoa vaihdettiin jopa muutaman vuoden välein. Tuotannollisia päätöksiä tehtiin keskitetysti jo Neuvostoliiton ja edelleen Venäjän hallinnon aikana tuntematta alueen edellytyksiä. Oloihin sopimattomia lajikkeita ja jopa kokonaan vääriä kasvilajeja määrättiin kolhooseissa viljeltäväksi. Avo-ojitetuille pelloille eivät sopineet eteläisten laajojen arojen koneet. Salaojituksen merkitystä ei täysin ymmärretty. Ne pellot, jotka virolainen salaojitusryhmä ojitti suomalaisten aloitteesta, ainakin Pohjiin ja Saviin kylissä, ovat päällisin puolin edelleen kuivatuksellisesti kunnossa.  

Kurkijokelaisen myöhemmässä numerossa tehdään kirjoitussarjan kolmannessa artikkelissa vertailuja ja päätelmiä mm. lähialuerahojen käyttämisestä Kurkijoella ja muualla Kannaksella.

 

4. Arviointeja  

 

Tässä artikkelissa on uskaltauduttu arvioimaan Kurkijoella 1990-luvulla toteutettujen kahden lähialueyhteistyö-projektin vaikutusta ja merkitystä. Näitä hankkeita on käsitelty jo aikaisemmissa Kurkijokelaisen numeroissa. Monista eri lähteistä satujen tietojen perusteella tehdyistä arvioista ja päätelmistä on vastuussa vain kirjoittaja.  

Sovhoosien, kolhoosien, perunavarastojen, perunan siemenviljelysten ja muiden suurehkojen maataloudellisten hankkeiden tukemista lähialueyhteistyöllä ja tuella on erittäin paljon, rajusti ja tunteenomaisesti kritisoitu mediassa, Internetissä ja netin keskustelupalstoilla. Niiden pyörittelyyn ei ole syytä upota ja haksahtaa. On kuitenkin aihetta kysyä, olisiko sittenkin ruohonjuuritason pienistä puroista mahdollisesti vähitellen kasvanut suurempi virta, kun esimerkki olisi levinnyt, rahaa olisi suunnattu oikealla strategialla, tehty riittävästi välitarkistuksia ja aputoimia, tuettu fermerien omatoimisuutta ja markkinaponnisteluja sekä huolehdittu seurannalla onnistumisesta. On hieman jälkiviisautta todeta, että fermereiden hankkeet olivat ja ovat edelleen osittain perheen omavaraisuuteen tähtäävinä taloudellisesti kestävämpiä kuin rahatalouden varassa pyörivät isot yritykset. Toisaalta kuka olisi voinut etukäteen ennustaa NL:n nopean hajoamisen ja sen jälkeisen Venäjän erittäin suuret hallinnolliset, taloudelliset ja sosiaaliset myllerrykset. Ne ovat edelleenkin käynnissä.

 

Pienimuotoisten ja vähän suurempienkin hankkeiden tiellä oli ja on edelleen suuria esteitä. Näitä ovat muun muassa Venäjän Federaation maapolitiikka tai paremmin sen puute, päätöksentekijöiden haluttomuus tukea Luovutetun Karjalan alueita (erityisesti Käkisalmesta pohjoiseen päin) ja virkamieskunnan suuri (poliittinen) vaihtuvuus. Suuri epätasa-arvo vallitsee myös siinä, että paikalliselle väestölle ei juuri heru oikeuksia lisää, mutta niitä annetaan kylläkin liikemiehille ja Pietarin varakkaille. Vapaa-ajan harrastuskalastajana ei voi mitenkään ymmärtää, että Laatokan kalastus rajoitettiin 2000-luvun puolivälissä vain rannalta tai paikallaan olevasta veneestä tapahtuvaan onkimiseen ja virvelin heittoon. Rajoitus koski sekä paikallisia asukkaita että turisteja. Asukkaille se tiesi toimeentulon mahdollisuuksien selvää kaventumista ja kalaturisteille kiinnostuksen pienenemistä. Kalasta tuskin on puutetta Laatokassa.

 

Virkatehtävissä kiertelyn yhteydessä Kannaksen alueella useana vuotena 1994 - 2000 tuli selvästi näkyviin raju alaspäin meno sekä viljelymaisemassa että asutuissa kylissä. Rakennuspuuta oli määrätyin ehdoin mahdollista saada valtion mailta. Ulospäin se ei kuitenkaan asumuksista näkynyt. Kyse oli varmaan myös ihmisten halusta. Ikään kuin ei tunnettu aluetta ja sen rakennuksia omaksi. Eivätkä ne sitä pääosin olleetkaan, vaan valtion. Neuvostoliiton aikana eri alueilta Kannakselle siirretty väestö ei ollut kotona. Evakkojahan hekin olivat ja vanhempi väestön osa kaipasi takaisin omille juurilleen vielä yli puolivuosisataa jälkeenpäin. Monilla alueilla sivukylien talot on purettu jo lähes kokonaan ja hirret kuskattu pienten kyläkeskusten pönkittämiseksi tai polttopuuksi. Kyliä on hävinnyt sieltä täältä aivan kokonaan. Entisessä vauraassa Kurkijoen Särkijärven kylässä ei ollut ainuttakaan taloa jäljellä 1990-luvun puolivälissä.

 

Erityisen silmäänpistävästi taantuma, köyhtyminen, toimettomuus ja oman yrittämisen puute näkyvät Käkisalmen pohjoispuolisilla alueilla. Kurkijoellakin lähes yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne perheet ja yrittäjät, jotka panostavat toimeentuloonsa. Muut pysyvät ilmeisesti palstojensa perunan, kaalin ja juurikasvien varassa hengissä, osa pienten eläkkeiden turvin. Kierrellessämme virkatehtävissä Kannaksen alueella hyvä ystävä, kalakaveri, kollega, päällikkö Leningradin alueen kasvintarkastuksesta, pyöritteli päätään nähdessään tilanteen vuoden 2000 vaiheilla. Kysymyksiä heräsi siitä, mitä sitten kun lehmiäkään ei ollut enää syötäväksi. Ei hänelläkään ollut vastauksia siihen, mitä alueelle tulisi tehdä ja miten ihmiset tulevat pärjäämään. Keskushallinnon aivoituksia ei edes venäläinen korkea virkamies voinut ymmärtää. Alueella olisi kuitenkin kaikki potentiaaliset mahdollisuudet tulla toimeen omillaan.

 

Reuna-alueilla Kurkijoen laadukkaat pellot ovat jo vahvasti umpeen kasvamassa. Sama kehitys on nähtävissä myös kyläkeskittymien laajoillakin peltoalueilla. Puut ja pensaat ovat saaneet vapaasti kasvaa jo kymmenkunta vuotta, osin kauemminkin. Rikkaruohot rehottavat. Esimerkiksi Alhossa erittäin vaikeasti hävitettävä myrkyllinen jättiputki oli vuonna 2006 jo vallannut isoja alueita.

 

Kotiseutumatka ei ole mikään turistimatka henkilölle, jonka juuret ovat Karjalassa. Entisillä kotikunnailla voi vain sulkea silmänsä ja palata siten muistikuviinsa, kuvitella entiset ajat siihen tilaan. Vain niiden avulla voi omien juuriensa kautta imeä uutta henkistä voimaa. Ei Karjalan ja Kurkijoen alamäki voi jatkua loputtomiin. Suomalainen evakko ja moni evakon jälkeläinen ymmärtää, että Karjala, Kurkijoki sen ytimessä, olisi taloudellisesti nostettavissa jaloilleen.

 

Kannattaako aluetta enää edes tukea? Maataloushankkeita ei kuitenkaan ole poissuljettu lähialuetuen piiristä, joskin suuntautumiset ja painotukset ovat olennaisesti muuttuneet 1990-luvun vuosista. Toki ympäristö-, jätevesien puhdistus- ja tietoliikennehankkeet lähinnä Pietarin alueella parantavat joiltakin osin Laatokan Karjalan tilaa. Työmahdollisuudet, eri elinkeinot ja toimeentulo lisääntyvät Karjalan alueella niiden kautta kuitenkin hyvin rajoitetusti.

 

Kirjoittaja, pitkän talonpoikaisketjun jälkeläinen, ei ole voinut välttyä siltä ajatukselta, että alueen mahdollinen pelastus vaatisi ensisijaisesti maatalous- ja elintarviketuotannon uudelleen aloittamista. Edellä mainitun kaltaiset nykyaikaiset hankkeet ovat Kurkijoen oloihin tällä erää liian moderneja. Toisaalta pistekohtainen maataloudellinen lähialueyhteistyö on nappikauppaa ja pystyy nykyisellään saamaan aikaan merkittäviä toimeentulon muutoksia vain muutamilla perheillä. Suuria strategian muutoksia varmasti tarvittaisiin. Niihin tuskin on mitään mahdollisuuksia, ellei Luovutetun alueen asemaa voida ratkaista Suomen ja Venäjän välillä kokonaan toiselta pohjalta kuin nykyisin. Karjalan maatalouden elvyttäminen on teoriassa mahdollista. Oma uskomukseni on, että vain suomalaisten osaamisella. Rauhanomaisia molempia osapuolia hyödyttäviä ratkaisumalleja on useitakin, kunhan vain keskustelu saataisiin alkuun – myös Suomen ylimmän hallinnon piirissä!

Etusivulle