Pölkit ja Kurkijokelaisuus

Tämä artikkeli on julkaistu pitäjälehti Kurkijokelaisessa, nro:t 2 ja 3/2008. Otsikon teemaa on tarkasteltu taustana Kurkijoen Pölkkien suku.  Joitakin kohtia artikkelista on tässä poistettu, koska ne ilmenevät jo aikaisemmista sivuista. 

 

Lauri Pölkki:

 

Kurkijokelaisuuden säilyminen - säilyttäminen

Karjalohjalla sijaitsevan kesämökkimme ohitse kulki muutama vuosi sitten karjalaismummo. Pysähtyi kasvimaamme laitaan, jossa parhaillaan touhusimme. "Mistpäi Karjalaa työ uotta ku teil on Karjala viir lipputangos"? Heimotuntomerkki viritti keskustelun. "Isäntä on Kurkjovelt". Välittömän ja vilkkaan oloinen mummo sai tiedonjanonsa tyydytettyä. Sittemmin salkoon on hinattu täsmätieto, Kurkijoen viiri.

Olen syntynyt 1936 Kurkijoella. Sotien väliseltä ajalta muistan paljon ympäristöstä ja tapahtumista erityisesti Alhon ja Särkijärven kylien osalta. Lyhyestä siellä olosta huolimatta sisäiset juuret tuntuvat kasvaneet kiinni Kurkijoen maisemiin, erityisesti Särkijärven kunnailla. Koin sen haikeasti ensimmäisellä kotiseutumatkalla 1996 katsellessani äitini kotitalon kivijalalta alas laaksoon ja rakennuksista tyhjään kumpuilevaan maisemaan. Silmät sulkemalla muisti palautti mieleen valokuvan tarkan näkymän siitä, millainen alue oli ollut valoisina, pehmeän lämpiminä, vehreinä 1940-luvun alun kesäpäivinä. Mikään muu myöhempi, vuosikymmentenkään asuinpaikka ei ole herättänyt samanlaisia syvältä nousevia tunteita.

Pidän Särkijärven kunnaita, kallioita ja laaksoja ja niiden kauneutta maisemallisesti lähes samanveroisina kuin Laatokan rakentamattomat saaret, lahdet, kumpuileva maisema ja rantakalliot. Vätikkä on jo osittain menetetty, vaikka rantahietikot näyttävät Laatokalta katsoen vielä houkuttelevalta "beatch"lta.

Kaikille kotiseutumatkailijoille Kurkijoen ja muun Karjalan rappiotila aiheuttavat pettymyksiä. Toisille totaalisia - ei koskaan enää tänne. Toisille taas herää ajatuksia, mitä on kurkijokelaisuus, miten se säilyy, miksi sitä täytyisi säilyttää ja mitä pitäisi tehdä.

Omakohtainen sitoutuminen Kurkijoki-taustaan on rajoittunut toistaiseksi pääasiassa muutamiin käynteihin pitäjäjuhlissa, piirakoiden tekoon jouluksi ja perhejuhliin, vanhempien sukutaustan selvittämiseen, kotiseutumatkoihin ja viirin liehuttamiseen.   

 

Mitä on karjalaisuus

Karjalaisten on sanottu olevan eläväisiä, iloisia ja musikaalisia. Maakuntaheimojen tyypittelyjä opetettiin sukupolvien ajan kouluissa täytenä totuutena. Kaarlo Hänninen sanoo kansakouluille 1920 lopulla kirjoittamassaan oppikirjassa karjalaisista seuraavaa:

"Karjalainen on solakkavartaloinen ja pitempi. Silmät ovat tummemmat, tukka tavallisesti ruskea ja usein kihara. Luonteeltaan karjalainen on reipas, puhelias ja toimelias. Hänellä ei kuitenkaan ole hämäläisen sitkeyttä töissään. Se nähdään varsinkin siinä, että hänellä ei ole maanviljelyyn niin suurta halua kuin hämäläisillä. Sen sijaan tekee hän mielellään kauppaa. Karjalainen rakastaa laulua ja soittoa."

Kurkijokelaisiin tämä tyypittely ei enää tuohonkaan aikaan täysin pitänyt kaikilta osin paikkaansa (alleviivattu). Lahjoitusmaajärjestelmän purku 1800-luvun lopulta alkaen laukaisi alueella maahenkisyyden. Alueen talonpojat, lampuodit, torpparit ja maattomat saivat iskeä kyntensä multaan, osin omaansa heiltä riistettyyn. Ahkeruus paljastui, Kurkijoesta muodostui monen tekijän vaikutuksesta erityisen vahva maatalouspitäjä. Ahkeruuden ja taitonsa Kurkijoen maanviljelijät toivat sotien jälkeen mukanaan evakkoon sijoituskuntiinsa Varsinais-Suomen pelloille ja nostivat selvästi alueen viljelytasoa.

Väliotsikon alla sopii kysyä, muutummeko sulautuessamme sijoitusalueen väestöön samanheimoiseksi, esim. Kurkijoen evakot varsinaissuomalaisiksi, opiskelun perässä pääkaupunkiseudulle muuttaneet ja sinne jääneet "yleissuomalaisiksi" jne.? Mikä on heimokäsite kun geeniperimä joka tapauksessa muuttuu uusien sukupolvien myötä yhä enemmän ja enemmän. Mitä jää ajan mittaan jäljelle karjalaisuudesta, kurkijokelaisuudesta, kun sisäiset ja ulkoiset ominaisuutemme väistämättä muuttuvat? Muutospaine kohdistuu myös kulttuurisiin tapoihimme ja perinteisiin, kurkijokelaisiin tuotteisiin, murteeseen, elin- ja käytöstapoihin. Kaiken kaikkiaan heimotuntomerkkimme muuttuvat, osin pakosta, osin vähitellen, ellei tehdä mitään.

Mauri Rastas kirjoittaa osuvasti nettisivuillaan: "Karjalan kansa ei ole vielä hävinnyt. "Vanha" Karjalan heimo, rippeet vain jäljellä, on hajallaan suurella Venäjänmaalla, ja "uusi" Karjalan heimo on sekoitettuna Suomen muun väestön joukossa. Heimojen vääjäämätön sulautuminen ympäristönsä väestöön hävittää armotta kansallisesti heikomman osapuolen".

Prof. Pentti Kosonen puolestaan valottaa muutoksen myönteistä puolta erään karjalaisseuran tapahtumassa pitämässä puheessaan:

"On tunnettu tosiasia, että karjalaisväestön tulo uusille asuinsijoilleen saattoi aluksi aiheuttaa ristiriitaisiakin tunteita väestöryhmien kesken, mutta vuosien saatossa yhteisymmärrys kasvoi ja kanssakäyminen tuli luonnolliseksi ja itsestään selväksi yhdessä elämiseksi.
Karjalaisten ja paikkakuntalaisten nuorten väliset avioliitot vahvistivat tätä yhdessä elämistä, jossa kaukaisten geeniperintöjen sekoittuminen loi kaikin puolin entistä vahvempia uusia sukupolvia tähän maahan.
Tuon yhdessä elämisen oppiminen on tavallaan ollut myös molemminpuolisen sivistystason mittari. Ne, jotka tajusivat kansaamme kohdanneen yhteisen suuren onnettomuuden ja joilla oli henkistä kykyä tajuta, että syyllisiä syntyneeseen tilanteeseen oli turha etsiä karjalaisesta väestöstä tai paikkakunnan väestöstä, olivat viisaita ja sivistyneitä ymmärryksen sillanrakentajia.

Kurkijoen Pölkit

Edellä luetellut karjalaisten tyypilliset luonteenpiirteet eivät koskaan ole oikein istuneet omaan ulkoisesti vähäpuheiseen, osin juroon persoonaani. Kaveripiirissä esittely "vilkas karjalainen" on toiminut paremminkin ironisena vitsinä. Opin tuntemaan itseni vasta, kun olin selvittänyt  I-II sukukirjoissa Pölkkien nimi- ja sukuhistoriallista taustaa ja suvun jäsenten piirteitä ja olemusta.

Oivallisen taustan Kurkijoen Pölkkien sukuselvitykselle sain Samuli Paulaharjun mainiosta ja hersyvästä kirjasta Suomenselän vierillä (1930). Löydät otteen sivulta: Tamppikaulojen sukua.

"Tamppikaulaisuus" ja ilmeisesti monet muutkin sisäiset ja ulkoiset piirteet ovat ilmenneet erityisen vahvana varsinkin miespuolisissa Pölkeissä aina tähän päivään asti.

Pölkit ovat nimihistorian sirpaletietojen perusteella päätellen siirtyneet Etelä-Suomesta 1400-luvun alkupuolella yleisten asutus- ja asuttamisvirtausten mukana Viipurin Karjalaan, sieltä Savoon, sitten 1500-luvun puolivälin jälkeen Etelä-Pohjanmaan laitamille, Kyyjärvelle ja edelleen naapurikuntiin. Paulaharjun kirjoitus on toistaiseksi ainut, mahdollisesti perimätietoon perustuva viite siitä, että Perhon Pölkit olivat Kyyjärveltä siirtyneitä.  Erillinen historiatieto kertoo, että Perhon Jängänjärven rantaan Olli Pulkkinen (nimeä tutkijat ovat pitäneet Pölkki-johdannaisena) rakensi Pölkin eli Mustamaan talon 1585. Suku kasvoi ja on edelleen Perhossa elinvoimaisena.

Tähän Perhon sukuhaaraan kuulunut Abraham Pölkki otti muuttokirjan 1873 Kurkijoelle. Iisalmen, Parikkalan ja Jaakkiman Ihalanojan kylän kautta hän saapui Kurkijoelle vasta 1882, jolloin osti talon nro:3 Pohjiin kylästä. Matkalla hän oli tavannut Beata Pitkäsen, jonka kanssa sai pojan, Tanelin. Abraham pysähtyikin muutamiksi vuosiksi Beatan kotitaloon Ihalanojalle. Lopullisesti Abraham, Kurkijoen Pölkkien sukuhaaran kantaisä, asettui paikoilleen raivaamalla ja rakentamalla Sorjoon tilan vuoden 1900 vaiheilla.

Abrahamin perhe kasvoi niin, että 1905 elossa oli poikia Taneli, Juho Edward, Matti Herman, Otto Abraham, Onni Rubert ja Akseli Alfred sekä tyttöjä Amanda Maria, Aina Alina ja Albertina. Tämän kirjoittajan isä Toivo Pölkki oli Tanelin ja hänen puolisonsa Idan (o.s. Louhelainen) poika. Kaikki esi-isät suoraan alenevassa polvessa ensimmäisestä Perhon Pölkistä Taneliin ja vielä kirjoittajan isään maanviljelijä Toivo Pölkkiin asti olivat aukottomasti talonpoikia. 

Abrahamin jälkeläisistä miespuoliset ovat olleet luonteeltaan ystävällisiä, rauhallisia, sitkeitä, hiljaisia ja jopa jöröjä aina nykypolviin asti, vaikka veren perintöön on vahvasti tullut mukaan karjalaisten ja kurkijokelaisten puolisoiden vaikutusta. Miehet ovat selvästi poikenneet tyypillisistä kurkijokelaisista. Joissakin tilanteissa piilevä karjalainen vilkkaus on kuitenkin tullut pintaan. Naispuoliset jälkeläiset ovat vilkkaampina, ystävällisinä ja enemmän ulospäin suuntautuneina olleet miehiä selvemmin kurkijokelaisia.

Tämän esimerkin kaltaista geneettistä virtausta ulkoapäin karjalaiseen heimoon ja kurkijokelaiseen  väestöön on tietenkin tapahtunut aina. Sukututkimuksista tosin paljastuu, että puoliso on varsin usein ennen naimisiin menoa asunut kotikylän ulkopuolella lähinnä naapurikunnassa. Sotien jälkeen monet Kurkijoella syntyneet löysivät puolisonsa sijoituspaikkakunnan asukkaista ja seuraava sukupolvi jo pääsääntöisesti. Tämä kehityskulku merkitsee sitä, että geneettisesti ei Luovutetun Karjalan entisten asukkaiden kohdalla juuri voida enää puhua karjalaisesta heimosta. Kurkijoella syntyneistä nuorimmatkin alkavat olla kohta eläkkeellä. Aikuistuttuaan monet heistä löysivät elinkumppaninsa muista heimoista. Lisäksi on otettava huomioon, että alueilta, joille kurkijokelaiset sodan jälkeen asutettiin, huomattava osa jälkeläisistä on työn ja opiskelun tai avioitumisen johdosta jo siirtynyt pitkin Suomea. Monet asutustilat ovat lopettaneet toimintansa, siirtyneet lisämaiksi tai kesäasunnoiksi. Niillä asuneet jälkeläiset ovat muuttaneet jonnekin muualle, pois kurkijokelaisten sijoitusalueilta. Kurkijoella syntyneiden ja heidän jälkeläistensä siirtymä pääkaupunkiseudullekin on ollut vahva.

Juuret selviksi jälkipolville

Veren perintöä oleva kurkijokelaisuus vähenee vääjäämättä toisin sanoen sulautuu muuta heimoa olevaan väestöön. Kokonaan toinen asia on, mitä tunnemme sisimmässämme. Olemmeko mieleltämme kurkijokelaisia? Tässä mielessä sukujuurilla on olennainen merkitys kurkijokelaisuuden vaalimisessa. Kyse on karjalaisen kulttuuritaustamme mieltämisestä, säilyttämisestä ja hyödyntämisestä uusilla asuinsijoilla.  

Arkistoituna, eri muodoissa tallennettuna ja museoituna on jo melkoinen määrä Kurkijoen historiaa. Sukututkimus näyttää nyt myös erityisen aktiiviselta Kurkijoen sukujen kohdalla. Olemme sotien ja suurperheiden hajoamisen johdosta menettäneet perinteiset kotimäkemme ja -vainiomme, tutut suku-, perhe- ja kyläyhteydet, mummujen ja ukkien tarinat ja kertomukset sekä huomattavan määrän suullisesti kulkeutuvasta suvun perimätiedosta. Perheet ovat sirpaloituneet, sukulaiset sirottuneet kuka minnekin. Juurettomuus on varmasti lisääntynyt.

Tarvitsemme kuitenkin edelleen sukuyhteyttä, läheisyyttä, samanheimoisuutta ja henkistä maaperää, johon juurtua. Voisiko sitä löytyä, jos viritetään olemassa olevan ja tulevan tieto- ja kulttuuriaineiston avulla tavoitteita ja toimenpiteitä kurkijokelaisen identiteetin vahvistamiseksi. Nykyiset tiedon siirto- ja käsittelymenetelmät saattaisivat vedota jälkipolviin, saisivat heidät mukaan toimintaan ja ennen kaikkea tuntemaan, että he ovat "uuskurkijokelaisia" ja voivat olla ylpeitä siitä?

Karjalaisen asenteen ja kulttuurin tulee olla vahvaa, jotta ylimalkaan voisimme toivoa sotien vääryyden oikaisemista edes paperilla, anteeksipyyntönä tai Pariisin rauhansopimuksen tarkistamisena saati luovutetun alueen palautuksena. On hieman omituista, että gallupeissa kysellään mielipiteitä näistä asioista vain koko kansalta. Luovutetulta alueelta evakkoon lähteneen kansanosan, siellä syntyneiden ja heidän jälkeläisensä tulisi olla se kohdejoukko, jonka mielipiteet tulisi kartoittaa. Jonkinlainen asenteellinen kuilu on ilmeisesti vieläkin olemassa valtaväestön ja siirtokarjalaisten välillä suhtautumisessa siihen, mitä me olemme Suomen Karjalan menettäessämme kokeneet. Vahva oikeudenmukaisuus on eräs karjalaisen väestön ominaisuus. Olemme edelleen evakossa ellei jotain tehdä.

Muistitieto historian eläviksi dokumenteiksi

Monissa sukututkimuksissa näyttää muodostuneen tärkeäksi löytää historiatietoja mahdollisimman kaukaisista esivanhemmista ja kantaisistä. Monia sukuhaaroja tutkitaan ja sukukirjoja kirjoitetaan pääasiallisesti kirkollisten tietojen pohjalta. On tietenkin tärkeätä, että dokumentoidaan ja taulukoidaan tällä tavalla perhe- ja sukukohtaisen tarkastelun mahdollistavaa materiaalia runsaasti. Jos halutaan selvittää jonkun rajoitetun alueen, esimerkiksi Kurkijoen sukujen ja perheiden keskinäisiä sukulaisuussuhteita ja muita demograafisia asioita, laaja taulukointi ja tarkastelu on välttämätöntä.

Perhekohtaisesti hieman suppeampikin selvittely puoltaa paikkaansa, varsinkin, jos halutaan herättää nuorten kiinnostus sukututkimukseen ja niiden tekemiseen. Lähisuvun osalta ovat jälkipolville varmasti kaikkein kiinnostavimpia selvitykset vanhempien ja isovanhempien elämästä, missä he ovat eläneet, mitä tehneet, kaikki kokemukset, merkittävät tapahtumat, luonteen piirteet, ja sukutarinat sekä -kaskut. Erityisesti tulisi kerätä sellaista sukutietoa, jota ei ole mihinkään virallisesti dokumentoitu tai arkistoitu: tiedon murusia kirjeistä, perheen papereista, perhearkistoista, valokuvista ja muusta materiaalista. Keskeistä on myös suullinen muistitieto.

Kaikki sellainen nyt vielä olemassa oleva sukutieto, joka on vaarassa ajan mittaan hävitä, on tärkeätä tiivistää loogiseen, säilyvään ja tulevaa lukijaa kiinnostavaan muotoon sukukirjaan. Jossain elämän vaiheessa herää kiinnostus omiin taustoihin, mutta usein liian myöhään. On erityisen antoisaa haastatella suvun vanhoja jäseniä, isovanhempia, vanhempia, serkkuja, enoja, setiä, tätejä ja jopa niitä ulkopuolisia, joilla on ollut paljon kanssakäymistä näiden kanssa. Se on samalla arvokasta historiallista muistitiedon taltioimista ja dokumentointia. Uskomaton sukuyhteyden tunne viriää molemmin puolin tällaisissa haastatteluissa, varsinkin, jos suku on hajaantunut etäälle toisistaan ja tapaamisia on harvoin. Olen sen nyt eläkeläisenä kokenut ja uskon, että jos muistojen kerimisen saa auki, sukuselvityksen kutominen kiinnostaa nuoriakin ihmisiä ja vie mennessään. Samalla kurkijokelainen identiteetti säilyy ja vahvistuu.

Sukuselvitysten teko voisi olla myös eräs kotiseutumatkojen sisällön ja motiivin elvyttäjä. Jälkipolvea tulisi houkutella näilläkin perusteilla mukaan. Kotiseutumatkat ovat eräällä tavalla muistikuvien vahvistamista Kurkijoella niistä ympäristöistä, joissa siellä elimme. Ehkä ensi kerralla etsiskelen kellarikuopan jäännöksiä, kellaria, jonne me, äiti ja lapset juoksimme viholliskoneiden tulitukselta suojaan. Ne kun tahtoivat lentäessään Elisenvaaraa kohti pitkin ratalinjaa helposti ampua kaikkea liikkuvaa ja rakennuksia. Alhon asemarakennus oli meiltä noin 200-300 metrin päässä ja sitäkin hävittäjät suolasivat. Alhon kansakoulun katon läpi oli joskus pudonnut suutariksi jäänyt pommi tai ammus. Reikä oli katossa ainakin vielä kesällä 2006.

Monet ovat sotien välissä ja sodan aikana kokeneet jännittäviä hetkiä. Miksei niitä voisi entisiä asuinsijoja etsiessä ja katsellessa elvyttää kiihkottomiksi sukukertomuksiksi ja tarinoiksi. Hieman kyyniseksi näillä matkoilla tosin saattaa tulla. Omalla kohdalla sellaisen tunteen aiheutti maanläjitysalue, joka parin kolmen metrin paksuisena peitti alleen vanhempieni ennen sotaa omistaman asunnon paikan. Mutta sieltähän arkeologit saattavat ne parin kolmen vuosituhannen päästä löytää. Kivijalatkin ovat paremmin tallessa maan alla kuin päällä. Päältä kun tahtoo kaikki hävitä tai siirtyä jonnekin muualle.

Etusivulle